2.kohtaus

SUKKULOINTIA . . .

Tapahtumat ja kehitys liukuivat limittäin ja sykleinä, ja olivat toisiinsa sidoksissa. Vauhti kiihtyi, eikä perässä pysynyt. Tekemiset vyöryivät lumipalloina rinnettä alas. Olin jättänyt Teatterikoulun taakseni. Alkoi jakso, joka vei minut suorastaan heittämällä aina 90-luvulle. Minulla oli kolme lyhyttä vakituista työsuhdetta 80-luvulla, mutta muuten työskentelin freelancerina. Työt olivat enimmäkseen tanssin parissa, mutta vuosikymmenen loppupuolella alkoivat myös isojen näyttämöiden keikat.

Kehitystäni veivät eteenpäin nykytanssi ja poikkeukselliset esitystaiteen tuotannot. Valoissa matkani eteni värien käytön ja suuntien tarkentumisena ja kehityksenä. Vuosi vuodelta oma kädenjälki voimistui ja kehittyi ja silloin syntyivät myös ensimmäiset tilateokset. Tarja Ervastin ja Marita Liulian kanssa teimme kymmenkunta tilateosta, joissa minun roolini oli olla äänisuunnittelija ja säveltäjä. Omana työnäni syntyi valotilateos Long Run Vanhalle 1986.

Otteita kirjoituksesta Kansan Tahto 15.2.86 Pentti Kiviranta
Hieno Salka
Sinikka Rajantien Salka Valka on hieno työ. Se on selkeä, ilmeikäs ja johdonmukainen. Samoin Tellervo Hakko tekee perustellun Salkan äidin, Sigurlina Jonsdottirin. Seppo Rintamäen Steinthor Steinsson on vahva, voimakas ja uhmakas, niin kuin pitääkin. Mutta erittäin keskeinen Anrnaldur Björnsson ei tuntunut vielä oikein valmiilta - en nähnyt tässä roolissa sellaista sisäistä elämän tuskan, sisäisen pakon hehkua, joka on hyvin leimallinen Laxnessin kirjan viime sivuilla Arnaldurin kuvauksessa. Kemin Arnaldurin oli päässyt valtaamaan kirjan henkilön psyykeen toinen puoli: sisäinen epävarmuus ja luopuminen "kohtalon vietäväksi". Jännittävältä, kutkuttavilta tuntuivat Satu Talan nopeat vaihdokset kahden roolin välillä - Bogesenin tyttären ja pelastusarmeijan kapteenin rooleissa.
…
Ilmeisen tarkoituksellisesti esityksestä oli pyritty poistamaan pateettinen loppuhuipennus -Laxnessin kirjan viisi viimeistä kappaletta antaisivat pohjaa, vaikka minkälaiseen kyyneltulvaan katsomosta. Mutta ei, Kemin ratkaisussa yleisöllä päin vastoin kului - ainakin ensi-illassa sievoinen hetkinen ennen kuin uskottiin näytelmän varmasti päättyneen. Kaiken kaikkiaan homma viedään läpi yllättävän vähäeleisesti, siistin kauniisti, älykkäänkin yksinkertaisesti - siis varmasti.
…
Lavastus (Kemin oman Matti Saarnion tekemä) istuu tässä esitystyylissä täydellisesti. Se on kaunis, erittäin pelkistetty, ja se toimii loistavasti. Lavastuksena on käytännössä eräänlainen tunturi-, vuono- ja laaksomaiseman abstrahointi, kaikki näyttää joltakin mutta ei oikeastaan ole erikseen mitään. Niinpä lavastusmaiseman kaksi monttua toimivat yhtä kätevästi niin taloina kuin laitureinakin. Valo- ja äänisuunnittelu, joka on vierailijan, Ilkka Volasen työtä, sulautuu kauniisti lavastukseen ja tukee sitä - sieppaapa valojen käyttö välillä vahvankin merkityssisältöjen luojan osan.

Otteita kirjoituksesta Turun Sanomat 11.5.1989, Jouko Grönholm
Kuvan rakentaja

Ilkka Volanen seisoo teatterin näyttämöllä ohuessa hajavalossa ja miettii aikakäsityksen suhdetta tilan muutoksiin. Volanen on valaistussuunnittelija, alansa ykkösiä Suomessa; estetiikkaansa hän luonnehtii kuvanrakentamiseksi.

-Tutkin valon muotoja, värejä, intensiteettiä, liikettä, rytmiä ja tiheyttä. Niistä kuva rakentuu.

Volanen työskentelee valaistussuunnittelijana Helsingin kaupunginteatterissa. Viime vuosina hän on freelancerina tehnyt valot lukuisiin mainetta niittäneisiin teatteri- ja tanssiproduktioihin Suomessa ja Ruotsissa. Volasen ideoita ja asiantuntemusta on käytetty muuallakin kuin teattereissa, mm. näyttelyiden valaistuksessa ja alan koulutuksessa.
…
Teatteriesityksen valaistussuunnittelijana Volanen sanoo olevansa osa kollektiivia, jolla yhteinen tavoite. Mutta samalla hän vertaa valaistusta teatteriesityksen säveltämiseen; molemmissa on viljalti semmoista luovuutta, joka voi syttyä vain yksilöllisestä panoksesta.

-Näyttämöä ei enää voi valaista niin kuin perinteisesti oli tapana. Ihmiset ovat aivan uudella tavalla harjaantuneet kuvan katsomiseen; siksi myös valaistus kohtaa uudenlaisia haasteita. Kuvien ja värien rytmiä on tutkittava tarkkaan. Valot ovat kiinteä osa kokonaisuutta, johon kuuluvat lavastus, puvustus, meikit, äänet ja näyttelijöiden liikkeet.

Luennoidessaan Volanen zoomailee valoilla, liu'uttaa niitä. Hän näyttää konkreettisesti, miten tila laajenee ja miten värit käyttäytyvät.

Ensimmäiset uuden koulutuksen saaneet suomalaiset valaistussuunnittelijat valmistuvat teatterikorkeakoulusta vuoden kuluttua. Suomalaisten teattereiden valonkäyttö saa lähivuosina oletettavasti uusia jännittäviä ulottuvuuksia.

Volasen esitelmä Turun kaupunginteatterin Sopukassa kuului osana Tietokoneella luovasti -tapahtumaan, jonka on järjestänyt läänin taidetoimikunta. Koko tapahtuman teemaan Volasella oli terveellinen näkökulma. Korostaessaan tietokoneiden hienoja mahdollisuuksia hän muistutti myös, että liiallinen teknistyminen ja numeroituminen saattaa joskus haitata aitoa luovuutta. Silti Volasella on selkeä unelma tietokoneen, valopöydän ja valonheittimien liitosta. Ihanteelliseen yhdistymiseen vain on vielä vuosien matka.

- Valoherkkä ihminen voi saada teatteriesityksen valaistuksesta huikeita virikkeitä; Kun kuvanrakentamisesta tiedetään yhä enemmän, valoherkkien katsojien määrä kasvaa.

Ote kirjoituksesta Kaleva 26.02.1988, Kari Karemo

Oopperakonsertti: Yö ei pääty koskaan
Bartokin Ritari Siniparran linna on synkkä, mustanpuhuva ooppera. Se ei anna vapautusta, ei toivoa. Ritari Siniparran linnassa kouraistaan syvältä ihmismieltä. Ooppera kertoo naisen luulosta voida vaikuttaa rakkaudellaan, muuttaa ja pyyhkiä pois tehtyä. Tämä jää turhaksi yritykseksi, pimeys voittaa, oopperan viimeiset repliikit ovat "Yö ei pääty koskaan, koskaan, koskaan, koskaan". Mutta voittaja ei ole ritari Siniparta, hän jää kohtalonsa vangiksi - voittaja on sisin pahuus. Prologissa sanotaan: "On maailmassa, kaikkialla aseet uhkaa, vaan muut ovat kuolemamme syyt."
…
Ritari Siniparran linnan valinta Madetojan viikon ohjelmaan oli sellainen, jollaisia viikolla olisi pitänyt olla enemmän. Bartokin ooppera on yksi säveltäjän kolmesta näyttämöteoksesta, muut ovat Puinen prinssi ja Ihmeellinen mandariini. Ritari Siniparran linna on harvoin esitetty ja sen toteutus oopperakonserttina oli kiinnostava, vielä kun produktioon oli saatu tekemään valaistuksen alan tunnustettu taitaja Ilkka Volanen.
…
Näyttämöllinen teho rakentuikin pelkästään valoihin, niillä oli luotu illuusio Siniparran kolkosta linnasta. Volanen oli tehnyt valaistuksen pelkistetysti, se seurasi teosta suurissa linjoissa. ei lähtenyt yksityiskohtaisempaan kuvitukseen, vaikka ooppera tarjoaakin siihen suuret houkutukset. Volanen oli hyvin saavuttanut karuutta ja jylhyyttä, skaala oli pimeydestä häikäisevään kirkkauteen. Kun ovet avautuivat paljastaen salaisuutensa. vaihtuivat valot sen mukaan, mutta tähän ei tullut alleviivaamisen tuntoa, sormella osoittamista. Tässä olikin Volasen taito, hän liitti valon elimellisesti tapahtumiin, teki siitä osan teoskokonaisuutta.

…VAUHDISSA

Vuonna 1982 minun piti mennä Kööpenhaminaan Festival of Foolsiin. Siellä minulla olisi kaksi ensi-iltaa. Teatteri Porquettas "Walse Macabre" 16.6. ja Ulla Koiviston koreografia Living Movement ryhmälle "Red Song" 18.6. Vielä kesäkuun 8 päivänä olin kuitenkin Tukholmassa, luultavasi Vindhäxor-ryhmän harjoituksissa, kun heti aamusta sain soiton ja menin auttamaan Moderna museetiin valojen rakentamisessa.
Samana aamuna paikalle saapui suoraan ruotsinlautalta Porquettasin vaaleanpunainen Kleinbus. Museon tuottajan hämmästys oli suuri, kun autossa eivät olleetkaan naisteatterin kuuluisuudet vaan lauttamatkan kokeneet valoihmiset Hämy ja Vinski. Vein heidät teatterisaliin, jossa he rojahtivat eturivin tuoleille ihmettelemään, että olisinko tulossa heidän mukaansa autolla Kööpenhaminaan. Minä sanoin, että kiinnostaisiko heitä auttaa rakentamaan esityksen tekniikkaa, jonka pitäisi olla valmis iltapäivällä illan esitystä varten. Ei kiinnostanut, sillä laitteitaan kokoava Laurie Andersson ei näyttämöllä sytyttänyt. Pojat lähtivät ajamaan kohti Kööpenhaminaa ja minä jäin valoja rakentamaan. Valot valmistuivat iltapäivän harjoituksiin. En nähnyt esitystä, sillä olin luvannut mennä Janin kanssa kaupungille sinä iltana.

Valounelma
…
"Se, mitä nyt on esillä, koostuu neljästä Vindhäxorin esityksestä. Ensimmäinen on Fjärran från Kaukasus, toinen Öar, kolmas Molnstigar ja neljäs Kråkåker, joka jäi minulta keväällä kesken, kun putosin harjoituksissa tikkailta. Ranteet menivät poikki."

Volanen on kuntouttanut käsiään puoli vuotta ja hautonut näyttelyä. Seestynyt, kirkastunut. Sanoo itse olevansa hyvässä elämänvaiheessa: ei pelkää enää ja turha sähläys on jäänyt lopullisesti taakse. "Kun vielä oppisi elämään kuin tavalliset ihmiset, esimerkiksi käyttäytymään normaalisti kesämökkivierailulla, kun on ikänsä istunut pimeissä huoneissa."
…
"Sanoit, että nää mun valot ovat seesteisiä. Joo, kyllä niitä aina kauniiksi sanotaan. Nää valot on ihan oma juttunsa. Niissä vallitsee ihan eri aika kuin esityksissä, joihin ne kuuluivat. Jos esitys oli hyvä, tulimme yhtä aikaa loppuun, jos huono, jompi kumpi, tanssijat tai minä ehti nopeammin." "Mutta ei näiden kuvien katsomiseen tarvitse tuntea Vindhäxorin esityksiä. Mun valot toimii omina kokonaisuuksinaan, kertoo tarinoita, ja toivottavasti, aiheuttaa tunteita."

Puutarhassa
Volanen istuu iltapäiväaurinkoisessa puutarhassa, huomaa heti yöstä jääneen pihalampun valon, muistaa edellisestä tapaamisesta kadunpätkän, jossa aurinko paistoi liian kirkkaasti. Keskipäivällä on katseltu Volasen ottamia valokuvia, jotka ovat kuin muistiinpanoja siitä, kuinka valo luonnossa ilmenee: ylikypsä viljapelto, pilvitaivas, auton valojen paljastama katu. "Luonnossa valo vaikuttaa ihmisiin suoraan. Se menee suoraan tunteeseen. Auringossa on hyvä olla. Mä olen huomannut, että ainakin joillakin on hyvä olla minun valoissani. "Aluksi mä tietysti jouduin opettelemaan ihan pelkkää valaisemista, miten saada kohde näkymään. Siihen on omat sääntönsä. Tanssissa yleisvalon on tultava päältä, liikkeet valaistaan sivusta. Valtaosassa Suomen teattereista ei pysty edes käyttämään sivuvaloja, mutta ne on välttämättömiä, kun valaisemisesta siirrytään kuvan rakentamiseen."

"Mä olen siinä vaiheessa, että haluan unohtaa tietoja, joita olen hankkinut, tulla tavallaan katosta lattialle, siellähän mun tärkeimmät valoni nyt ovat. Pitää hakea uutta tietoa jostain muualta."
…

Volanen tarkkailee valoja Helsingin kaduilla mopon selästä, mutta vain liikennevalo pysäyttää mopon: "En mä jää auringonlaskuja ihailemaan, mutta pikkuhiljaa kyllä näkee enemmän asioita valoina, kuin esimerkiksi esineinä."

Opettajat

Ranteita parannellessaan Volanen oli valitsemassa kymmentä ääni- ja valaistuslinjan opiskelijaa teatterikouluun, alan ensimmäiselle kolmevuotiselle kurssille. Volanen on itse käynyt koulun lyhyempiä kursseja 70-luvulla ja toimi teatterikorkean valo- ja tehostemestarina 70-luvun loppupuolen. Hän ehti valaista 50 näytelmää opetusteatterissa.

Alan koulutus alkoi viime hetkellä, sillä uusissa teattereissa ja esitystiloissa sijoitetaan tehosteisiin. Tavanomainen lavastaminen ei enää riitä, valokin on yhä enemmän osa kokonaisuutta, ei pelkästään valaisemista varten.
…
Ensimmäisenä Euroopassa ääni- ja valokoulutus saatiin valtion laitokseen. "Vaikka en olisikaan itse siinä mukana, mietin jo, mitä ne kymmenen valittua tekevät kolmen vuoden kuluttua. Sillä lailla ajatukset ovat siinä kiinni."

Valoesityksen lopuksi Volanen heittää laserinkapean salaman pimeän huoneen poikki - ei laserilla, vaan piirtoheittimellä. Sytyttää valot ja harha on poissa. On vain mustaa kangasta, kipsiä, lamppuja. Volanen kokoaa tavaransa, mopokypärän, korvalappustereot, kiitolasit. Heilauttaa kättään ja on poissa. Mielessään hän sytyttää jo valoja New Yorkiin. Markku Pirin näyttelyyn.

Helsingin sanomat 1986 Nenne Hallman

IDENTITEETTI VOIMISTUU

Valosuunnittelussani vahvistui tilan ja ajan synnyttäminen.

Huipputekemisen aika korostui 80-luvulta 90-luvun alkupuolelle. Nuo vuodet olivat intensiivisyytensä ja uuden luomisen vuoksi merkittäviä omassa kehityksessäni. Sain tilaa työtavalleni olla osana esitystä yhtenä esiintyjänä. Minulla oli tilaa työskennellä omien visioitteni kanssa. Sain kokeilla ja improvisoida, kunhan olin tilanteelle herkkänä. Sain onnellisena ja onnekkaana työskennellä hyvien ihmisten kanssa. Suunnittelijan sivureittejäkin tuli tehtyä. Kaikki ei ollut aina niin onnistunutta.

Improvisaatio harjoituksissa oli tärkeää lopputuloksen etsimisen ja valoherkkyyden kannalta. Siitä tuli myös tärkeä elementti valojen ajamisessa. Jokainen esitys on erilainen, miksi siis valojen pitäisi olla staattiset?

Koska 70-luku ja 80-luvun alku olivat ammattitaidon opettelua, olivat 80-luvun loppuosa ja 90-luku sen hiomista. Sitä joutuu erilaisiin produktioihin. Taiteelliset tavoitteet poikkesivat toisistaan. Joskus tavoite oli korkealla, mutta ehkä katosi ennen ensi-iltaa. Joskus ei ollut selkeää taiteellista tavoitetta, mutta ensi-ilta oli poikkeuksellisen hyvä. Yleensä työryhmien kemiat toimivat. Ilmeisesti maine piti huolen, ettei ihan kuka tahansa pyytänyt keikalle, paitsi jos oli Hesarin sivuilla kehuttu juuri edellisenä päivänä…

Kokemus opetti, ettei jokainen työ ole saman arvoinen. On myös töitä töiden takia, ja niillä turvataan taloudellinen asema ja "rahattomien" projektien tekeminen. Tämä ei tarkoita panostuksen määrän alenemista, sillä taiteelliset ambitiot on hyvä käyttää täysillä siellä, missä niille on tilaa ja tilaus. Teatterityöt jatkuivat ja näyttämöiden koko suureni. Konsultoinnit teatteritaloihin lisääntyivät. Valosuunnittelulla oli tilaus ja tilaa.

Valosuunnittelu ei voi olla kokonaisuutta parempi, koska silloin se on epäonnistunut.

Tanssivaloissani väri tuli aina ylhäältä ja näkyvyys tehtiin sivuvaloilla. Väri oli tilaa, ja sivuvalot olivat näkyvyyttä. Kun vertaan kolmea 80-luvun työtä: Evan Fjärran från Kaukasus, Ullan Sanaton syrjähyppy ja Cassandra, niissä kaikissa oli sama periaate. Sivuvalot loivat näkyvyyden liikkeelle ja väri oli tilallinen ja rytmittävä elementti. Valaistus synty harjoituksien myötä, siitä tuntemuksesta, joka minulla syntyy liikkeeseen, tanssijoiden synnyttämään energiaan ja sen suuntaan. Ne ohjasivat siihen, että teemme yhdessä tätä esitystä, jolla kosketamme katsojaa.

Evan koreografioissa teos syntyy liikkeestä, tanssijoiden energiasta, ajasta ja tilan käytöstä. Tunnelma syntyy katsojassa teoksen dynamiikan myötä.

Kentällä kohdattiin myös ongelmia. Valosuunnittelun aseman nousun myötä syntyi ylilyöntejä, mutta kohtuullisessa ajassa kuitenkin alalla opittiin ymmärtämään oma asema eri taidemuotojen tavoitteissa ja toteutuksissa. Näyttämötaiteen valosuunnittelija ei ole ensisijaisesti valotaiteilija, vaan työskentelee kollektiivisesti ja tasapainotellen halutun sisällön välittämiseksi. Valotaiteilija tekee valoteoksia pääelementtinään valo. Nämä kaksi ammattikuntaa on mahdollista yhdistää yhdessä teoksessa, mutta sen pitää tapahtua harkiten ja perustellusti.

Valaistus koettiin monesti välttämättömänä pahana. Valosuunnittelua ei ikään kuin ollut olemassa, vaan työnkuva aikajaoin palasi käsitteeseen "valojen rakentamista ja ajamista". Asenteiden ja vanhan tavan seurauksena valojen rakentamiseen varattu näyttämöaika oli liian lyhyt suhteessa vaatimuksiin. Teknisellä tasolla oli taistelua välineiden määrän ja ominaisuuksien kanssa, taiteellisella tasolla taistelua suunnittelijan asemasta muiden rinnalla. Asenteet ja arvostus tai sen puute ovat yhä syvällä teatterin rakenteissa.

Kun perusratkaisu ja kuvan perustan rakentaminen rutinoituivat, pystyin hyödyntämään vapautunutta aikaa ja voimia muun ilmaisun kehittämiseen. Monet töistä olivat kuin laboratorio. Värien käyttö muuttuu, herkistyy ja tarkentuu vuosien matkalla. Ilmaisussa valon suunta oli menettämässä merkitystään. Tilan rakentajaksi tuli väri. Samalla värien määrä esityksissä lisääntyi ja väripaletti monipuolistui välillä yllättäviin suuntiin. Varsinkin tanssissa valojeni rytmiikka pyrki olemaan edelleen vapaa seuraten liikkeen ja tunnelman muutoksia. Yhä selvemmin valo loi ajan ja tilan muutoksia.

KEIKAT USA 1984 JA 1985

Kun kulttuuri kiinnostaa, se saa ruotsalaisen tanssiryhmän loppuunmyydyn esityksen aikaiseksi viidakkorummulla ja puhelinsoitoilla.

St. Mark's kirkko eksotiikallaan hurmasi meidät, vaikka se oli esitystilana pohjoismaisen mittapuun mukaan aika onneton. Se sopi myös Fjärran från Kaukasus esitykseen. Kirkon valotekninen varustus oli riittävä, mutta äänentoistoa ei ollut. Se jouduttiin vuokraamaan kohinoineen ja häiriöäänineen.

St.Mark

Kun palasimme 1985 tiesin mitä odottaa. Yritin ennakkoon saada varattua paremmat äänilaitteet siinä onnistumatta. Meni aikansa ennekuin ymmärsin, että tämä maa, jonka laitteita Euroopassa ihannoidaan taitaa tuoda ne kaikki Eurooppaan, sillä ainakaan vuokrausfirmoilta en saanut sitä laatua mitä halusin. Joten vuokrasin samalta firmalta samanlaatuiset kaiuttimet ja vahvistimet kuin edellisellä kerralla. Varmistaakseni häiriöttömän äänentoiston, otin mukaani kolme C-kasettisoitinta ja pienen muovisen mikserin. Se oli sellainen 100 markan 9v-patterilla toimiva neljän nupin ihme. Mutta eipä kohissut taikka naksunut.

Valokalusto oli paikallisen standardin mukaisesti onnetonta, mutta kyllä niillä sai toteutettua suhteellisen hyvin, jopa jotkut tarkat muodot. Amerikkalaisessa valaistuksessa määrä tuli ennen laatua. Valolla tavoiteltiin muita arvoja kuin pohjoismainen draamapohjainen valaiseminen.

Samalla matkalla kävimme myös esiintymässä Washingtonissa tanssifestivaalissa, jossa jokainen ryhmä sai esittää noin 15 minuutin pituisen jakson teoksestaan. Kaikilla minuutit venyivät ja paras oli paikallinen ryhmä, joka veti täyden 45 minuutin esityksen.

Ensimmäisenä iltana äänentoisto ei toiminut kuin näyttämöllä ja betonibunkkerissa, joka oli tarkkaamo. Toisena päivänä valopöytä oli tyhjentynyt, joten kaikkien esitysten valojen uudelleen ohjelmointi viivytti esityksien alkua noin kaksi tuntia. Minulla ohjelmointiin meni vain 15 minuuttia, koska ajoin valot käsin.

St. Mark's Church This, the East Village's unofficial cultural center, offers some of the city's finest contemporary poetry, dance and theater. Ontological at St. Mark's Theater is an Off Off-Broadway venue specializing in experimental fare. The Danspace Project stages performances in the church's spare and open 300-seat sanctuary during some 20 weeks every year. Although Danspace, founded in 1974, has featured work by contemporaries like Bill T. Jones and Meredith Monk, dance performances as such at the church actually go back as far as the 1920s when leading figures such as Isadora Duncan, Martha Graham and Ruth St. Denis performed here. The Poetry Project offers readings on Monday, Wednesday and Friday evenings as well as weekly writing workshops and a monthly lecture. Poets who have read here over the years include John Ashbery, Amiri Baraka, Allen Ginsberg, Galway Kinnell, Robert Lowell, Frank O'Hara and Adrienne Rich. The church was completed in 1799 on the site of a chapel originally built by Peter Stuyvesant, governor of New Amsterdam, New York City's old Dutch name. Alexander Hamilton provided legal help to incorporate the church as the first Episcopal parish in America. So it remains. It was built in roughly three stages: the original Federal structure, as mentioned, the Greek Revival steeple and the cast-iron portico. The church also provides numerous social services to Lower East Side residents.

CRAFT ON A SMALL CANVAS By Deborah Jowitt
VINDHAXOR (WINDWITCHES). At St Marks Church In the Bowery (May 2 to 8). Eva Lundquist's Cloud Tracks

Last month, Windwitches, a Swedish "fringe" group (translation: lacking government subsidy), blew into SL Marks Church for four performances of a single piece, Cloud Tracks, that in its sweetness, peacefulness, and communality carried me right back to the late 1960 and early 1970s, when many shared an idealistic vision of simplicity.

Cloud Tracks is shaped like a ritual, but without rigor. It builds very gradually from stillness into motion and returns to stillness. In the beginning, a long pointer of light moves across the floor to "awaken" the dancers. Later, it retracts. Here and there, a square of light appears on the light-mottled floor. (The lighting, by Ilkka Volanen, is the most sophisticated thing about the piece, unusual and elegantly simple) At first same of the dancers are sitting quietly behind transparent panels that blow slightly; others wait closer to the audience, meditating motion. Only occasionally, and late in the piece, does any one of the seven performers engage in full-out dancing. In these brief individual flurries, they display a soft, loose, free style - as if the wind, or many small breezes, were pushing their limbs this way and that. I wished for a little more such dancing, by way of a climax. Most of the movement consists of calm, alert walks that bring one dancer into another's vicinity. With sudden, hushed agility, one would spring onto another, folding his or her body around the new partner. "I trust you; hold me." Their supports and tumbles have the springy weightedness of Contact Improvisation, but such lifts rarely lead to exploratory sequences; they are brief, unheated encounters that perhaps renew the participants and enable them to continue. They are all intensely aware of the space they are in. Although every member of the group clearly matters to every other one, they treat each other as part of a vital landscape rather than as specific individuals.

The pacing is leisurely, which gives the audience time to become familiar with the performers - Linda Forsman, Maria Hammarsten, Marzenna Kolesnik, Cecilia Roos, Martin Coles, Andy Cowton, and Lundquist. That the energy tends to come in small bursts-a single act here, another there, without much overlapping-reinforces the air of ritual, but drags at the pacing, creating bland rhythms and making you wonder what these people are trying to accomplish and whether they ever will. Yet afterward, I felt pleased, sane, and prone to excuse the moments when my attention had wandered.

ARKIRUTIINIT

Työni olivat olleet voimakasta värien räiskintää. Se oli ollut näyttävää ja poikkeuksellista. Vuosien aikana lisääntyi värinkäytön tarkkuus ja harmoninen kokonaisuus voimistui.

Jokaisella valonheittimellä ja värillä on funktio sekä tehtävä kokonaiskerronnassa.

Myös tapani sijoittaa valonheittimet selkeytyi. Kahden vuosikymmenen aikana kehitin toteutustavan "perusvaloille" eli valaistuksen elementeille. (takavalot, etuvalot, yläsivuvalot, sivuvalot, erikoisspotit), Toteutin perusvaloissa näyttämökoon mukaan skaalautuvaa formaattia, joka sopi työskentelytapaani paikasta ja teoksesta riippumatta. Lähes jokainen näyttämö oli samankaltainen matemaattinen yhtälö ja lähes jokaiseen teokseen tarvittiin tietyt perusasiat.

Valokalustot ovat ripustettu periaatteessa samojen sääntöjen mukaisesti suhteessa tilaan, ja peruskuvan rakentamisessa nuo elementit ovat kaiken perusta. Niiden lisäksi tarvittiin teoskohtaiset valonheittimet. Ne edustavat kuitenkin lopputuloksessa vain parinkymmenen prosentin määrää. Tämä työtapa nopeutti yhtä suunnittelun vaihetta. Tein jopa ohjelmoitavalle Casio-laskimelle basic-pohjaisen ohjelman "hyvät valot". Kun syötin näyttämön mitat ja käytettävissä olevan valokaluston määrän ja laadun, niin jonkin ajan kuluttua sain tiedot siitä, mikä olisi taloudellisin tapa toteuttaa väripesut ja sivuvalot sekä mahdollisen lisäkalustotarpeen.

Näyttämö on matemaattinen haaste siitä, kuinka se täytetään valokartioilla.

Aina 90-luvulle saakka uusien näyttämöiden suunnittelussa sijoitettiin 2/3-osaa valokalustosta katsomon puolelle ja 1/3 näyttämölle. Oikea tapa on juuri päinvastoin.

Suunnitteluun kuuluu suunnitella valojen ajaminen. Sekin kehittyi taiteellisten tavoitteiden mukana. Siinä on kyse nyansseista, sekunnin murto-osista, valojen ajajan läsnäolosta ja olemisesta yhtenä esiintyjänä, sen pitää perustua enemmän toimintaan kuin repliikki-iskuihin. Tämä tarkoitti valotilanteiden elävän esityskohtaisesti.

Vuosien saatossa suunnittelun painopiste painottui yhä enemmän harjoituksiin. Onnistuneissa tapauksissa valoille rakennettiin harjoitusten varhaisessa vaiheessa pohjat, joilla saatoin improvisoida harjoituksissa. Usein nämä improvisoinnit auttoivat luomaan lopulliset ratkaisut valoille, valotilanteille ja valojen ajamiselle. Tämä valojen oleminen elävänä harjoituksissa edesauttoi myös työryhmän muita jäseniä.

VALO NÄYTTÄMÖTAITEESSA

Näyttämötaiteen valosuunnittelija ei mielestäni sanan varsinaisessa merkityksessä ole valotaiteilija. Koen valotaiteilijan henkilöksi, joka tekee puhtaasti teoksia valolla. Nämä kaksi ammattikuntaa on mahdollista yhdistää ja hyödyntää yhdessä teoksessa, mutta sen pitää tapahtua perustellusti. Kohtuullisessa ajassa valosuunnittelijat oppivat ymmärtämään tavoitteet ja oman asemansa toteutuksessa. Toki erehdyin itsekin välillä luulemaan taiteeni olevan kaiken sisällön keskipisteessä. Näyttämötaiteessa työskennellään kollektiivisesti ja tasapainotellaan halutun sisällön välittämiseksi.

Kansan parissa valosuunnittelun huipulla oleva on valotaiteilija.

Työkohtaisesti valojen asema ja ilmaisuvoima voivat vaihdella. Valaistuksella voi olla merkittävä rooli kokonaisuudessa tai joskus jopa soolo tai pelkästään tilanteita tukeva tehtävä. Valo voi olla taidetta taiteen sisällä. Koska se ei kuitenkaan ole itsenäinen, vaan joutuu seuraamaan muita osa-alueita ja kokonaisuutta, se ei ole valotaidetta sanan varsinaisessa ja tinkimättömässä asetelmassa. Sama pätee kaikkiin näyttämötaiteen tekijöihin.

Pitkään uskoin, ettei minulla ole huolen päivää; koneet tottelevat minua. Järjestelmien monimutkaistuminen ja koneellistuminen oli kuitenkin viemässä voiton. Koneet ja koneistot pyrkivät yhä määrittelemään työtapaani ja alistamaan luovuuttani.

Opin paljon ja koin monenlaista 80-luvulla. Nämä kokemukset loivat perustan tulevien vuosien periaatteiksi.

TYÖELÄMÄÄ 1980 - 1990

1980-LUVULLA

AJATTELU OPPI LENTÄMÄÄN

ASUNTO MENI

RANTEET MURTUIVAT

TAX-FREE TULI TUTUKSI

ELÄMÄ HYMYILI

TYÖPAIKAT 1981-1990
1983-1985 Studio Julius, tehostemestari
1985-1987 Radio City, studiopäällikkö
1988-1990 Helsingin Kaupunginteatteri, valosuunnittelija

APURAHAT JA PALKINNOT
1986 - Työskentelyapurahoja, Helsingin kaupunki, Uudenmaanlääni ja Opetusministeriö
1987 Puolivuotinen taiteilija-apuraha, Valtion taiteilija-apuraha
1988 Puolivuotinen taiteilija-apuraha, Vantaan kaupunki
1989 Tutkimusapuraha, AVEK

TILA- JA VALOTEOKSET
1984 Luu ja siipi, Vanha ylioppilastalo, Ervasti, Liulia, Volanen, äänisuunnittelu
1985 Zenon, Tukholma, Ervasti, Liulia, Volanen, äänisuunnittelu
1985 Svodoba, Kokkola, Ervasti, Liulia, Volanen, äänisuunnittelu
1986 Long Run, Vanha ylioppilastalo ja Tukholma Glashuset, valo- ja äänisuunnittelu
1988 Vesi muuttuu energiaksi, IVO:n pääkonttori, Kirsti Rantanen ja oppilaat, Taik, valosuunnittelu
1988 3, Kluuvin Galleria, Ervasti, Liulia, Volanen, äänisuunnittelu
1988 Testamentti, Esplanadin lava, Ervasti, Liulia, Volanen, äänisuunnittelu
1988 Mummies, Tukholma, Ervasti, Liulia, Volanen, äänisuunnittelu
1988 Siniparran linna, Madetoja sali, Oulu, kapellimestari Ari Angervo, valosuunnittelu
1989 Arbeit macht frei, Billnäs, Ervasti, Liulia, Volanen, äänisuunnittelu

SÄVELLYSTYÖT JA ÄÄNIMAAILMAT
1981 Suomen Piru, TV-1, elokuva, ohjaus Pekka Mandart
1982 Turun palo, TV-2, tanssiteos, koreografia Marjo Kuusela
1982 Viisi vuodenaikaa, LP, yhteistyössä Toni Edelmannin kanssa

TANSSITEOKSET
1980 Vaikka kuinka monta yötä - sitten, koreografia Ulla Koivisto, valo- ja äänisuunnittelu
1980 Musta linnunlaulu, koreografia Ulla Koivisto, valo- ja äänisuunnittelu
1980 Oljet käryävät, historia palaa, Tanssiteatteri Raatikko, koreografia Marjo Kuusela, äänisuunnittelu
1981 Varvastanssi, Tanssiteatteri Raatikko, koreografia Marja Korhola, valo- ja äänisuunnittelu
1981 Cassandra, koreografia Ulla Koivisto, valosuunnittelu
1981 Cay Da-puu, Tanssiteatteri Raatikko, koreografia Marjo Kuusela, äänisuunnittelu
1982 Sanaton syrjähyppy, koreografia Ulla Koivisto, valosuunnittelu
1982 Fjärran från Kaukasus, Vindhäxor, koreografia Eva Lundqvist, valosuunnittelu
1982 Juhlanäytäntö, Studio Julius, koreografia Marja Korhola, valo- ja äänisuunnittelu
1982 Hillin, Millin ja Lillin seikkailut, Tanssiteatteri Hurjaruuth, äänisuunnittelu
1982 The Red Song, Living movement, koreografia Ulla Koivisto, valosuunnittelu
1983 Irti, Tanssiteatteri Raatikko, koreografia Marja Korhola, valosuunnittelu
1983 K.Airo, Studio Julius, koreografia Ulla Koivisto, äänisuunnittelu
1983 Almeria, Studio Julius, koreografia Jorma Uotinen, äänisuunnittelu
1983 Track follows, Vindhäxor, Mary Fulkersson, Eva Lundqvist, valosuunnittelu
1984 Siirto, Studio Julius, koreografia Taru Arho, valo- ja äänisuunnittelu
1984 Öar, Vindhäxor, koreografia Eva Lundqvist, valosuunnittelu
1985 Molnstigar, Vindhäxor, koreografia Eva Lundqvist, valosuunnittelu
1985 Kråkråker, Vindhäxor, koreografia Eva Lundqvist, valosuunnittelu
1986 Jordansikten, Vindhäxor, koreografia Eva Lundqvist, valosuunnittelu
1986 Linnankutsut, Vanha yo-talo, koreografia Anneli Rautiainen, äänisuunnittelu
1987 Dreamweavers, Vindhäxor, koreografia Eva Lundqvist, valosuunnittelu
1988 Rahisevan kuun aika, koreografia Ulla Koivisto, valo- ja äänisuunnittelu
1989 Flygare, Vindhäxor, koreografia Eva Lundqvist, valosuunnittelu
1989 Blues jam, Göteborgin baletti, koreografia Tommi Kitti, valosuunnittelu

Näyttämötyöt
1981 Suklaata muumioille, Toukokuume, valo- ja ääni, äsikirjoitus
1982 White Out, Moderna Museet, ohjaus Michael Laub, valosuunnittelu
1982 Pimeys ilon syvyys, Liisi Tandefelt, ohjaus Eija-Elina Bergholm, valosuunnittelu
1982 Walse Macabre, teatteriryhmä Porquettas, ohjaus Laura Jäntti, valo- ja äänisuunnittelu
1984 Huipputapaaminen, Studio Julius, ohjaus Tytti Oittinen, valo- ja äänisuunnittelu
1985 Tunnetteko linnunradan, Intimiteatteri, ohjaus Arto Minkkinen, valosuunnittelu
1985 Fragilissimo, Moderna Museet, Marina Abramovic, Ulay, Michael Laub, Edmondo Za, valosuunnittelu
1986 Salka Valka, Kemin kaupunginteatteri, ohjaus Matti Miikkulainen, valosuunnittelu
1987 8 minuuttia auringosta, teatteri Dalvadis, ohjaus Idalotta Backman, valosuunnittelu
1987 Succsess Story of Finland, ohjaus Lenita Airisto, valosuunnittelu
1987 Piipää, Vanha yo-talo, ohjaus Marikki Hakola, valosuunnittelu
1988 Beaivi Áhcázan, teatteri Dalvadis, ohjaus Idalotta Backman, valosuunnittelu
1988 Raivoisat Ruusut, Katajanokan konepaja, ohjaus Ritva Siikala, valosuunnittelu
1988 Saatana saapuu Moskovaan, Kemin kaupunginteatteri, ohjaus Matti Miikkulainen, valosuunnittelu
1989 Venetsialaisella torilla, Helsingin Kaupunginteatteri, ohjaus Hannele Rubinstein, valosuunnittelu
1989 Kolmastoista kuu, Espoon kulttuurikeskus, ohjaus Idalotta Backman, valosuunnittelu
1989 Vanja Eno, Suomen Kansallisteatteri, ohjaus Ritva Siikala, valosuunnittelu

Näyttelyvalaistus
1987 Valo ja aine, Helsingin kaupungin taidemuseo

1980 - II-NÄYTÖS: VARJOJEN MAA VIE ETEENPÄIN 2. kohtaus: Siivet kantavat

1980 -
II-NÄYTÖS: VARJOJEN MAA VIE ETEENPÄIN

2. kohtaus: Siivet kantavat